Kirjoittanut Samuel Becket
Suomentanut Caj Westerberg
Kustantanut Otava

Jokaisella on omat perversionsa. Omistani yksi on Samuell Beckett, sillä Beckettin lukemiseen tarvinnee olla jonkin asteen masokisti.

Tekemästäni hurskaasta uuden vuoden lupauksesta huolimatta, lukea kaikki englannin kielinen kirjallisuus englanniksi, olen iloinen hiljattain suomennetusta Beckettin Wattista. Sitäpaitsi eikö uuden vuoden lupaukset tehdä nimenomaan rikottaviksi?

Caj Westerbergin suomennos on loistava. Rakkaus omaan kieleen voi ylittää tarpeen lukea teos alkuperäiskielellä, jopa Beckettin kaltaisen kielineron tapauksessa. Käännös voi siis olla alkuperäisen veroinen.

Mutta sitten itse teokseen. Haluamatta paljastaa juonta liiaksi, kerron vain sen, että Beckett kyseenalaistaa loistokkaasti niinsanotun sisäiskertojan. Suomennoksen sivulla 238 olin jo vähällä seota ja juosta päin seinää, kun enää pysynyt perässä, että kuka kertoo mitä ja kenelle. Ja kaikesta vaikealukuisuudesta huolimatta sekoaminen ja halu juosta seinää päin tapahtuu nauruun katkeamisen säestämänä. Luettuaan useaman sivun kuvauksen siitä miten lautakunnan jäsenet epäonnistuvat katsomaan toisiaan, ei voi muuta kuin itkeä ja nauraa, tai itkeä ja olla nauramatta, tai nauraa ja olla itkemättä, tai olla sekä nauramatta ja itkemättä…

Kyseessä ei siis ole mikään kevyesti otettava viihde, vaikka toki tämän kirjan voinee sellaisenakin ottaa. Itse asisssa minusta kyseessä ei ole kaunokirjallisuuden teos vaan mitä syvällisin filosofinen pohdinto. Varmemman vakuudeksi annettakoon pieni näyte:

“…sitten Te saatte kulkea yksin, tai vain varjot seurananne, ja uskon, että Te, mikäli kokemuksenne lainkaan vastaa omaani, pidätte sitä koko matkanne parhaana taipaleena tai ainakin vähiten ikävänä huolimatta siitä, että valo häipyy nopeasti, ja jalat kompuroivat syvyydessä.” (Samuel Beckett: Watt, suom. Caj Westerberg.)